Koirankujeita

On se mahdoton otus tuo meidän Ronja. Pienestä ärhäkästä purijasta on kasvanut melko rauhallinen ja tottelevainen neiti. Kissatkin se on oppinut pääsääntöisesti jättämään rauhaan. On siinä ollut oma hommansa, sen koulimisessa, mutta nyt alkavat tulokset jo viimeinkin näkyä.

Joskus se kuitenkin saa päähänsä olla tottelematta. Sehän kuuluu tietenkin asiaan, ikää on 11 kuukautta ja teini-ikäinen koirahan aina hakee sitä omaa paikkaansa ja yrittää ottaa laumanjohtajan roolin, jos sille vain tilaisuuden siihen antaa. Onneksi on kokemusta palveluskoirista, muuten tuon otuksen kanssa olisikin ollut ihan helisemässä.

Viime päivien aikana se on ottanut tavakseen syöksyä lintujen ruokintapaikalle aina kun oven avaan. Siinä ei ole kiellot auttaneet, sinne se vaan on rynninyt. Tänään sitten tuli se viimeinen pisara meikäläisen maljaan. Neiti nimittäin nappasi vihervarpusen lennosta. Niin että ei mulla mitään koiraa ole - kissa-apinahan tuo on. Kiipeää puihin oravan perään ja syö pikkulintuja. En tykkää.

Osaa neiti olla tosi viattoman näköinen. Siinä sitä ollaan takapihalla varsin siististi sen jälkeen kun on vähän komennettu.

No tuon lintuepisodin jälkeen on ulos menty käskyn alla ihan joka kerta. Yritän sen nyt saada oppimaan, että talon taakse ei ole asiaa ainakaan toistaiseksi yksin. En minä mitään koiran gourmet aterioita varten tuolla takapihalla ruokintapaikkaa linnuille pidä. Ja jos minusta riippuu, tuo oli se ensimmäinen ja ainoa lintu, jonka se metsästi.

Pellollakin kun on oltu, koira on saanut luvan olla enintään kymmenen metrin päässä. Opettelemista siinä on. Ja omat vaaransa, se nimittäin talloo perunapenkit surutta, tietenkin - eihän se voi tietää, että siellä kasvaa perunaa. Suunnitelmissa on aita kasvimaan ympärille - aitatolpat on tehty jo.