Jyrsijäpopulaatio pihamaalla

Pihapiirin ehkä monilukuisin eliöryhmä täällä lintujen lisäksi on erilaiset jyrsijät. Tänä vuonna on kuulemma huono jyrsijävuosi, se on aiheuttanut eri pöllölajien vaelluksen paremmille metsästysmaille ja jatkuvasti saa lukea, kuinka jostain on löytynyt nälkiintyneitä petolintuja, koska jyrsijöitä ei ole tarpeeksi. Täällä se ei kovin dramaattisesti näy, pikkuvipeltäjiä on muutama ja ihan hyvä niin, en kovin isoa jyrsijäpopulaatiota tähän hoodeille kaipaa, muutama saa olla, mutta liika on tietysti aina liikaa.

Metsämyyriä tuossa lintujen ruokintapaikalla käy ruokailemassa ainakin neljä (yhtä aikaa olen siis nähnyt neljä yksilöä), voihan niitä olla useampikin ja varmaan onkin, mutta mahdoton sanoa kuinka monta.

Yleensä nämä liikkuvat hämärässä, joskus harvemmin saattaa otuksen huomata ihan päivänvalollakin.

Ne kaivavat käytävänsä lumeen ja käytäväverkoston laajuuden näkee siitä, miten paljon aukkoja lumesta löytyy.

Ovat kohtuullisen varovaisia näin talvisaikaan, tässä käy kärppiä ja lumikoita ihan pihassa, joten siinä täytyy pienen metsämyyrän pitää varansa, ettei joudu saaliiksi.

Ne syövät hyvällä ruokahalulla ihan kaiken, mitä lintulaudoilta tippuu. Tämän ja viime talven herkkua on ollut hirssi.

Joskus käy myyrällä tuuri ja hirssi tippuu ihan kolon suulle. Ylläolevasta kuvasta voi nähdä, että tuokin hirssi on melko lailla puhtaaksi kaluttu.

Ne ovat hirmu nopeita niin halutessaan. Suurimman osan ajasta ne kuitenkin viettävät kolonsa suulla – nopea pyrähdys kolosta pois, ruokaa mukaan ja takaisin koloon syömään – siinä niiden toimintamalli.

Joskus ne odottavat kolon suulla todella pitkän aikaa ennen kuin uskaltautuvat ulos.

Jännä juttu, nämäkin kesyyntyvät. Tai no, ainakin aikaa myöten tulevat välinpitämättömiksi ihmisen läheisyydestä. Aikansa kun niitä seuraa, pääsee melko lähelle kuvaamaan, niin ettei se otusta juurikaan häiritse. Tottuvat ihmisiin, mutta aikaa se jonkin verran vie.

Toinen, oikeastaan se söpömpi vaihtoehto täällä on metsähiiri. Sen jos onnistuu päivänvalolla näin talviaikaan kuvaamaan on tosi onnekas. Kotihiiristä en välitä ja onneksi niitä ei täällä olekaan, noita metsähiiriä vaan. Metsähiiren erottaa kotihiirestä muutaman varman tuntomerkin perusteella. Metsähiirellä on kokoonsa nähden valtavat silmät ja todella suuret korvat. Väri on enemmän ruskea kuin kotihiirellä ja valkoisen vatsan ja ruskean selkäpuolen raja on jyrkkä.

Viime kesänä näitä oli ainakin kolme kappaletta tuossa takapihalla. Ja kesäaikaan niitä näki ihan pitkin päivää. Tämä yksilö oli tosi varovainen. Melkeinpä liian nopea, eli ihan muutaman kuvan vain ehdin ottamaan, se kun mennä viipotti kolosta toiseen todella vauhdikkaasti.

Viime kesänä näin videon, missä tällaista metsähiirtä pihapiirissä syötettiin kädestä, eli nekin kesyyntyvät. En sitten tiedä kannattaisiko täällä yrittää, minulle kyllä toistaiseksi riittää niiden seuraaminen muutaman metrin päästä. Nätti ja söpö otus se on, isoine silmineen ja valtavine korvineen. Paljon söpömpi kuin metsämyyrät.

Se olis taas talvi

Uskomatonta miten aika kuluu nopeasti. Taas ollaan jo tammikuussa, mikä sinänsä on ihan mukava asia, kevääseen ja kasvukauden alkuun ei enää kovin kauaa ole. Se sitten jää nähtäväksi, tuleeko tänä vuonnakaan kasvimaata perustettua, mutta ainakin tässä vaiheessa olen vakaasti sitä mieltä, että tulee.
Tämä talviaika on mennyt ihan ihmetellessä. Onneksi pihapiirissä riittää seurattavia, eipähän aika käy pitkäksi. Nyt ihan viime aikoina tuossa rannan tuntumassa on liikuskellut valkohäntäkauriita.  Ovat ihan polun tehneet tuohon jäälle.

Ovat melko arkaa porukkaa, tarkkaan katselevat takapihan, ennen kuin ohi lähtevät kulkemaan.

Tuossa takapihallahan minulla on lintujen ruokintapaikka. Ja siinä muutama kauralyhde. Jos rannassa ei olisi aitaa, veikkaanpa että nuo otukset kävisivät ne lyhteet ja keltasirkkujen kaurat pistelemässä parempiin suihin.

Nämähän ovat liikkeellä useimmiten hämärän aikaan. Se taas tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka kuinka hyvä kamera olisi, kuvista tulee mitä tulee. Melko rakeista mössöä nämä kaikki kuvat ovat, valotusaika kun pimeänpuoleisessa maastossa on kohtuullisen pitkä.

Matkaa kuvaajasta näihin otuksiin oli sellaiset 25 metriä, ei sen enempää. Kyllä niille vähän kiire tuli, kun meikäläisen huomasivat. Mutta sen verran ilmeisesti ovat ihmisiin kuitenkin tottuneet, että vaikka kiirehtivätkin paikalta pois, ei kukaan niistä varsinaista pakoryntäystä tehnyt. Vähän vaan nopeuttivat askeleitaan, vilkuilivat olkansa yli meitsiä ja poistuivat jäältä metsän puolelle.

Kyllä näitä pitempääkin katselisi. Olen miettinyt, että josko vaikka laittaisi heillekin kauraa tarjolle, tänä vuonna lunta täällä on paikoin 60-80 senttiä, eli varmaan olisivat kauriit lisäravinnosta aivan onnessaan.

Karvakasa laiturilla

Päästin koirat ulos ja könkkäilin itse keittiöön. Kuinka ollakaan, vilkaisin ikkunasta takapihalle. Siellä oli kummallinen karvakasa laiturilla.

Nappasin kameran totta kai.
Kuvista ei kummoisia tullut, kas kun kamera itsepäisesti tarkensi rannassa olevaan verkkoaitaan.

Mutta kyllä hänestä selvän saa.
Ei minkistä erehtyä voi…

Hurjan näköinen otus.

Laulujoutsenet

Niitä tässä naapurustossa piisaa. Parhaimmillaan monta kymmentä yhtä aikaa. Näin keväällä tuohon lätäkölle pysähtyy pari jos toinenkin levähtämään.

Tuossa lätäkössä kun on yksi hyvä puoli talvisaikaan, se sulaa kohtuullisen aikaisin verrattuna muihin paikkakunnan lätäköihin. Tuossa on virtaamaa sen verran, että pieni osa pysyy koko talven sulana, ainakin tuolla yläjuoksulla.

Yhtenä harmaana aamuna seurasin joutsenparin touhuiluja tuossa rannassa. Olivat sellaisen kolmen- neljänkymmenen metrin päässä talosta.

Nousivat siinä jäälle vähän venyttelemään.

On siinä joutsenella siipivälimittaa melkoisesti. Tästä se lähtee kunnon venytys…

Ensin siivet auki, sitten vähän suppuun..

..sitten venytellään kaulaakin…

… heileutetaan siivet eteen.. ja se oli siinä.

Seuraavaksi meinasin taas vetästä aamukahvit väärään kurkkuun. Joutsen nimittäin marssi lähemmäksi rantaa ja….

Mikä lile strutsisyndrooma… sinne se hulautti päänsä jään läpi. Jotain sieltä löytyi kai, kun melko pitkään tuossa asennossa viihtyi.

Harmaansävyisiä, valottomia kuvia taas, mutta kyllä noista selvän saa.
Seuraavana aamuna sitten repesin nauruun.

Ihan tuo saukko kurkisti siitä samasta joutsenen tekemästä avannosta.
Vähänkös oli hassua. Vuorokauden aikana jäätilanne oli hieman muuttunut, mutta sama paikka tuo on.

Kävi se herra saukko tuossa ikkunan edessä poseeraamassakin. Harmi vaan, kun on noita puiden oksia tuossa edessä. Osa niistä karsittiin jo jonkin aikaa sitten, mutta puolet jäi tekemättä. Siinä sitä on homma miehelle, kunhan saa raahattua itsensä tänne seuraavan kerran.

Yksi ja ainoa

Niitä oli vielä syyskesällä monta. Neljä onnistuin näkemään samaan aikaan. Saattoipa niitä olla enemmänkin, mutta neljä oli se suurin määrä samanaikaisesti takapihalla. Sittemmin on kato käynyt. Nyt niitä ei ole kuin yksi.

Kovin on arka tämä yksilö. Mahtaisiko petolintujen invaasio pihapiiriin vaikuttaa näidenkin oloon. Varpushaukat eivät tietääkseni oravia saalista, mutta on tässä nähty niitä isompiakin haukkoja hoodeilla.

Toisaalta on ihan surku, että heitä ei enää tässä niin montaa ole. Onhan näitä vesseleitä ihan mukava seurailla.

Toisaalta taas on hyvä, että niiden määrä on vähentynyt. Vähemmän on huushollissa hässäkkää, kun koirat eivät koko ajan vahtaa ja hauku oravia.

Tämä yksilö näköjään syö mieluiten maasta, ja hyvä niin. On ärsyttänyt aivan mahdottomasti, kun ne joskus käyvät tyhjentämässä ruokinta-automaatin. Tai jyrsivät lintulaudan reunat oravapitsiksi.

Kuvaajan piilokoju

Kääks, piilokojuni tallentui kuvaan.

Oikein tarkkaan kun katsoo, näkee talon heijastuvan oravan silmästä,

Ja jos kuvasta ottaa osasuurennoksen…

Kuvaajan piilokoju näkyy vielä paremmin. Siinä se on, se kuuluisa keittiön ikkuna, mistä suurimman osan kuvistani otan :D :D

Kevätpäiväntasaus

Aamulla aina sattuu ja tapahtuu. Ei nyt sentään ihan joka aamu, mutta melkein. Auringonnousua odottelin ja sitten varttia yli 6 pinkoi minkki talon ohi tuolla jäällä. Vikkelä otus, siinä saa kuvaajakin olla tai yrittää olla nopea, että edes jonkinlaisen otoksen saa.

Sanomattakin lienee selvää, ettei se aurinko vielä ollut ihan puiden latvojen yli ehtinyt tuohon aikaan.

Mutta puoli seitsemältä tilanne oli jo ihan toisenlainen.

Herkullisen keltaista valoa oli maisema täynnä. Se ois kevätpäiväntasaus nyt. :D

Juttu nummero 601

Vilkaisin tuossa Bloggerin puolelle kerrankin ja kappas kehveliä, on tullut muutama juttu kirjoitettua. Kuussataa on paljon. :D

Tänään aamuseitsemältä istuskelin aamukahvilla. Täällähän yleensä kaikki havainnot tehdään kahvikupillisen kera. Tällä  kertaa menossa oli varmaan jo neljäs kuppi, sitä kun yleensä tulee herättyä jo viideltä nykyisin. Onneksi olin ehtinyt heräillä kunnolla, muuten ehkä olisin saattanut missata päivän kohokohdan.

Tänä aamuna olin siis tosi onnekas, sain seurata saukon touhuja pitkän aikaa. Muutaman kuvankin sain otettua. Harmittaa, kun vielä koskaan ei ole ollut optimaalinen keli kuvaukseen, ei ainakaan silloin kun tuo otus on tullut tuohon rantaan. Talven puolella valoa oli liian vähän ja näin keväällä sitä onkin yllättäin sitten liikaa tai aurinko on niin matalalla, että kunnon kuvien saaminen on tosi vaikeaa. Mutta kuvia kuitenkin tuli taas otettua, edes jonkinlaisia.

Huomasin siinä istuessani, että vesi väreili saukon tuloa enteillen. Olen jo oppinut tunnistamaan, miltä se näyttää kun saukko puljaa vedessä. Eli olin varuillani, ja nappasin kamerankin heti käyttövalmiiksi.

Saukkopoika tupsahti jäälle ja alkoi kipittää jään reunaa pitkin.

Laiturin ohitettuaan se pysähtyi hetkeksi katsomaan taloon päin. Näkikö se minut ikkunassa, ehkäpä.
Aurinkokin pilkisti pilven takaa, mutta saukkopa päätti juuri silloin, että nyt sukelletaan.

Hetken se nuuskutti vettä.

Sitten se painoi päänsä veden alle.

Ja seuraavaksi siitä näkyikin enää vain takajalat.

Melkoisen kauan se oli sukelluksissa. Palasi jään reunalle kalan kanssa, pisteli sen poskeensa ja sukelsi taas.

Aurinkokin tuli saukon ruokaillessa esiin ihan kokonaan.

Niinpä, valoa riitti, mutta se tuli ihan väärästä suunnasta valokuvia ajatellen. Vesseli ihan poseerasi, mutta valaistus oli todella huono…

Siellä se viihtyi jään reunalla pitkään. Kieri, venytteli ja hoiti turkkiaan.
Välillä se rapsutteli itseään tosi pitkään ja hartaasti.

Aikamoisia joogaliikkeitä harrasti hän venytellessään.

Aikansa touhuttuaan päätti sitten poistua paikalta kävellen.
Tuonne se köpötteli yläjuoksun suuntaan.

Vähän myöhemmin aamulla huomasin sen tuolla vastarannalla, kaloja näytti sieltäkin löytyvän.
Mahdottoman mukavaa, että se on nyt kotiutunut tuohon lätäkköön. Melkein joka päivä sen näen, useimmiten tosin tuolla vastarannalla. Mutta onneksi, tulee se tuohon meidänkin rantaan esiintymään, ei sitä ihan joka keittiön ikkunasta tuollaisia saa katsella. Kiva otus.

On se…!

Kenkuttaa. Näinhän se aina menee, ei ehdi tilanteisiin, kun ei ollut kamera keittiön pöydällä..

Juoksi niin maan perusteellisen vauhdikkaasti tuosta kymmenen metrin päästä sadan metrin päähän, siis sillä välin, kun kipaisin kameran olkkarista.

Mutta on se, se on minkki. Ei siitä mihinkään pääse. Viimeinkin nyt sitten edes jonkinlainen kuvallinen todiste siitä etten vallan läpiä päähäni puhu, kun näistä  havainnoistani höyryän.

Ehkä ensi kerralla ehdin ottaa paremman kuvan. Ja ensi kerralla voisi vaikka aurinkokin paistaa.

Ystävänpäivän yllätys

Täällähän ei nykyisin tapahdu oikeastaan mitään, paitsi tuolla ulkosalla ja niitä tapahtumiahan seuraan siitä surullisen kuuluisasta keittiön ikkunastani. Siis silloin seuraan, kun satun syystä tahi toisesta siinä pöydän ääressä istumaan.

Päivää ennen ystävänpäivää, seurailin koskikaran touhuja tuossa rannan tuntumassa. Jäät ovat huvenneet niin, että rannassa on viitisen metriä jäätä ja sitten onkin jo sulaa. Koskikaran tuossa olen nähnyt vain kerran aikaisemmin, eli tämä oli todella mielenkiintoinen seurattava.

Siellä se poika pulahteli veteen ja haki evästä. Välillä istuskeli jään reunalla ja lauloi. Siis ihan oikeasti - lauloi! Enpä ollut tuotakaan ihmettä ennen kuullut.

No, tuli sitten ystävänpäivä. Istuin ja ihmettelin ja katselin tuonne jään reunalle, tasan siihen kohtaan, missä koskikaran olin nähnyt. Mietin, josko tuo kara tulisi takaisin…

Koskikaran sijaan vedestä pullahti jäälle saukko!

Eipä siinä muuta voinut kuin napata kameran pöydältä ja alkaa räpsimään kuvia. Sää oli kehno, räntää satoi ja oli hämärää, mutta saipas kuin sainkin muutaman tunnistettavan otoksen otuksesta.

 Kaiken kaikkiaan se viihtyi muutaman tunnin tuossa rantaviivalla. Haki välillä apetta vedestä, söi ja pulahti takaisin.

 

Kalaa näytti riittävän, oisko tuo nyt sitten särki vai ahven, punainen pyrstö vaan vipatti kun saukkopoika kalaa poskeensa pisteli.

 Ei se kauan vedessä kerrallaan viipynyt, tuli saaliinsa syömään ja sitten eikun veteen taas.

Seurailin tosi pitkään sen hommailuja. Ja onnistuin siinä sitten muutaman kohtuullisen otoksen saamaan. Harmittaa vaan, että tuossa rantaviivalla on tuo talviaita. Jää rumat viirut kuviin. Niin ja tietysti huono kuvauskeli.

Välillä se kävi rannalla kieriskelemässä lumessa. Välillä sukelteli lumikinoksiin ja sitten taas kieriskeli hetken. Vallan valloittava otus seurattavaksi

Sinne se sitten hävisi uppeluksiin lumihankeen.

Kyllä se tuon aidankin kävi tarkistamassa.

Olisi varmaan pihaankin tullut, jollei aitaa olisi.

Kovin hän siellä  nuuskutteli, liekö ollut koirien hajumerkkejä aidassa.

Ja sitten taas mentiin pötkölleen lumihankeen kierimään. On se hassu otus.

Ja tähän viimeiseen kuvaan on ihan pakko laittaa kuvatekstiksi: Helloo… is it me you are looking for….? :D

Semmonen saukkopäivä täällä oli. Melko kevyesti paras ystävänpäivä ikinä =)