torstai 29. joulukuuta 2011

Luistinrata - omalla pihalla

Viime viikon myrskyt ja muutenkin vaihteleva sää on aiheuttanut mielenkiintoisen ilmiön tuolla pihalla. Välillä kun sataa vettä ja taas välillä lämpömittari paukahtaa pakkasen puolelle, pihamaasta on tullut varsinainen luistinrata. On siinä jo muutaman kerran otettu lipat - sen verran liukasta on ollut. Eli mustelmilla ollaan, onneksi ei sentään mitään murtunut. Koiratkin liukastelevat tuolla kuin viimeistä päivää, on se hurjan näköistä kun nelijalkaiselta menee kaikki neljä jalkaa alta. Onneksi niilläkään ei näyttäisi isompia vammoja olevan.


Kaiken kukkuraksi tuo pihatie on myös kokonaan jäässä. Eipä täältä ole autolla asiaa yhtään mihinkään, ennen kuin hankin hiekkaa tuonne mäkeen. Siinä se onkin sitten se seuraava ongelma, mistä ihmeestä sitä hiekkaa tai soraa tähän hätään saisi…. Uskaltaakohan tuonne ulos enää mennäkään. Tosin, enpä täältä ole viikkoon mihinkään liikkunutkaan. Eikä onneksi tarvitsekaan, kaikkea mitä tarvitsen talosta löytyy - eli ei edes kauppareissuilla tarvitse käydä - ellei halua. Näissä merkeissä täällä tätä loppuvuotta eletään. Ei mitään ihmeellistä, paitsi nyt tuo luistinrata tuossa pihamaalla.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Kaikenlaista

Ei pitäisi yrittää julkaista ajastuksella juttuja missään. Sitä kun kuumeisena töpeksii ja laittaa väärän vuosiluvun - on ihan varma, etteivät ne jutut sitten julkaistuksi tule, ei ainakaan automaattisesti. No, tässä nyt sitten ihan manuaalisesti napsutellaan julkaise-painiketta ja tuli monta juttua sitten samalle päivälle.

Täällä on nyt oltu maaseudun rauhassa muutama päivä. Sanomattakin lienee selvää, että koiruudet ovat olleet melko ekstaasissa kun pääsivät takaisin tänne. Eihän niiden elossa siellä Pääkaupunkiseudulla muuta eroa tähän maalaisoloon ole, kuin ulkoilutuskerrat. Niitä siellä on olosuhteiden pakosta muutama vähemmän kuin täällä maalla.




Heti nuo otukset pistivät leikiksi kun tänne päästiin. Ovat muutaman viikon ottaneetkin vähän leppoisammin, joten nyt jo oli aikakin vähän painia.

Kovasti siinä äristiin ja muristiin - nyt kun kukaan ei edes kieltänyt.



Niin on tässä joutunut niiden leikki-intoa ja painimista rajoittamaan viime viikkoina. Ovat sen verran kookkaita koiria, että käypi meikäläisen hassusti, jos talutushihnassa ollessaan alkavat painimaan, saatikka sitten vetämään.


Täällä piti tietysti myös tutkia kaikki paikat ja hajujäljet.




Tuolla takapihalla on ihan polku, oletettavasti supikoiran - sen verran pieniä polulla olevat jäljet olivat. Aika tiuhaan tahtiin se otus on tuosta ohi mennyt, kun kerran oli ihan polunkin tallonut.




Jäätä piti tietysti käydä ihmettelemässä myös. Ja joutsenet aiheuttivat jonkinasteisen saalistusvietin heräämisen molemmissa, mutta onneksi se meni ohi nopeasti, eihän paimenkoiralle tuollainen saalistuskäyttäytyminen ole soveliasta ollenkaan.

Eipä juuri talvelta näytä…

Tänne nelosvyöhykkeelle palattuani heräsin seuraavana aamuna flunssaisena. Ai hitto kun kiva - tai siis ei. Vaan ei auta valittaa, on täällä maalla sentään vähän lunta ja joulukin varmaan tuntuu vähän jouluisemmalta. Tosin on täällä vielä sellaisia syksyn merkkejä maisemissa, joita en aikaisempina vuosina sentään enää joulukuussa ole nähnyt. Joutsenet ovat pysäköineet tuohon järvelle.


On siellä sen verran sulaa vielä, että joutuvat ihan etsimällä etsimään jäälauttoja lepopaikoikseen.
Kaksi perhekuntaa siellä näyttäisi olevan, yksi pariskunta neljän poikasen kanssa ja sitten vielä kaksi aikuista.



Niin tosiaan, en ole koskaan aikaisemmin laulujoutsenia joulukuun lopulla täällä nähnyt.
Onhan täällä edelleenkin kaikenlaisia kummajaisia ja outouksia maisemissa, aamulla yritin epätoivoisesti ottaa kuvia tuossa rannantuntumassa jään reunalla touhottavasta koskikarasta.

Kamerapahus vaan ei suostunut yhteistyöhön. Tarkentelin mielestäni todella hyvin ja sitten kun painoin laukaisinta se saamarin laite tarkensi ihan itse automaattisesti päin helevettiä.




Olin mielestäni laittanut sen automatiikan pois päältä, mutta jostain syystä se vain kuitenkin tarkensi automaattisesti joka kerta. Tuossa yläpuolella oiva esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun laite ottaa ylivallan. Samperin kone kun tarkensi tuossa noihin puunoksiin. No, näkyy siellä nyt ainakin jonkinmoinen koskikaran silhuetti. Vähänkös ottaa päähän - koskikarasta minulla ei kuvia aikaisemmilta vuosilta olekaan.

torstai 22. joulukuuta 2011

Reissussa - kuuden pysähdyksen taktiikalla

Tulipahan käytyä.

Matkustelin kolmisen viikkoa sitten Pääkaupunkiseudulle koirien kera. Kissat menivät jo edeltä ukkokullan kanssa, joten autossa oli tilaa vaikka muille jakaa. Kummasti kahden isohkon kissankuljetuslaatikon puuttuminen matkatavaroista lisää autossa matkustusmukavuutta. Meillä kun täytyy olla molemmille kissavesseleille oma boxi - eivät suostu sovussa olemaan, jos yhteen joutuvat ahtautumaan.

Sitä sitten tehtiin matkaa koirien kanssa perjantaina etelään, kelit olivat mitä olivat, vettä tihuutteli ja tiet olivat märät. Meikäläisen kunto ei taaskaan antanut periksi ajaa pitempään kuin vajaat 50 kilometriä, ennen kuin oli pakko pysähtyä jaloittelemaan. Ei siinä kipulääkkeetkään auttaneet ja kolmiolääkkeitä ei uskalla ottaa, kun auton rattiin menee.  Eli tuon vajaan 400 kilometrin matkalla pysähdyttiin 6 kertaa.

Matka oli pakko tehdä, kun oli aika lauantaina paikallisessa sairaalassa magneettikuvaukseen. Kuvauksen jälkeen venttailtiin reilu viikko ja sitten oli tapaaminen samassa sairaalassa ortopedin kanssa. Tyly tuomio. Leikkaus tulee satavarmasti. On meinaan sen verran huonossa kunnossa tuo käsi, että jos nyt ei leikata - se ennen pitkää menee siihen kuntoon, että sitä ei sitten käytetä enää ollenkaan. Että semmoista.

Paluumatka tänne nelosvyöhykkeelle sitten tehtiin ihan samalla taktiikalla kuin menomatkakin: Siis kuuden pysähdyksen taktiikalla, pitkään ja hartaasti ja helvetillisessä kelissä, niin ja ilman kissoja. Kissat sitten tulevat seuraavassa kuormassa jouluksi. Kahdesti ajoin harhaankin. Ensimmäisen kerran Heinolan jälkeen, piti kääntyä ja meikä posotteli suoraan sillä seurauksella, että matka sitten tehtiin Mikkelin kautta. Toisen kerran ajaa posottelin risteyksestä ohi vähän pohjoisempana. Perhana - sitä sitten ajettiin pikkukaupungin läpi parhaaseen ruuhka-aikaan. Aikaahan siinä kului hukkaan niin vaan helkutisti ja kaikista matkalla tehdyistä töppäilyistä johtuen sitten perille päästiin vasta pimeän aikaan.

Nyt luultavasti tulee sitten blogiinkin kirjoiteltua, täällä maaseudulla ollessa riittää juttuja tänne blogiinkin - jos ei muusta niin noista villeistä vipeltäjistä, joita tuolla pihamaalla pörrää melkoinen määrä aina näin talvisaikaan.