Taistelulaivasto

Syksyn tulon huomaa viimeistään siitä, että järvellä pysähtyy lepäilemään kaikenmaailman vesilintusia. Viime aikoina enimmäkseen laulujoutsenia.

Ovat muuten perhanan ärhäkkäitä otuksia. Koiria eivät voi sietää.

Ronja erehtyi menemään laiturille ja Rocky-poika totta kai perässä. Järvellä sattui olemaan joutsenparvi, jotka sitten lähtivät tulemaan koiraparkojen päälle kuin parempikin taistelulaivasto.

Siinä vaiheessa kun välimatkaa oli enää viitisen metriä katsoin viisaammaksi siirtyä itse lähemmäksi. Koiruudet kun ovat sen verran hömelöitä, etteivät noita lintuja uhkaksi itselleen koe. Ja mistäpä noista taulapäistä tietää - jos olisivat koirien päälle käyneet, siinä olisi voinut hyökkääjälle käydä hassusti. On meinaan vähän epäsuhta tilanne, ainakin minun mielestä - kaksi isoa saksanpaimenkoiraa vs. kolme joutsenta….? Veikkaan että joutsenet olisivat sitten kuitenkin loppupeleissä olleet se turpaan ottava osapuoli.

No, onneksi niillä oli sentään sen verran järkeä, että ihmistä väistivät kuitenkin. Otin niistä muutaman kuvan sitten ihan harjoituksen vuoksi. Ihan kohtuullisia kuvia tuli, kun olivat niin lähellä.

Vielä on paljon harjoiteltavaa tämän uuden kameran kanssa.

Aiempina vuosina olen muutaman joutsenkuvan saanut, mutta näitä oli tosiaan helppo kuvata kun olivat ihan melkeinpä lähitaisteluetäisyydellä. :D

Harmi, että bloggeriin kuvat pitää pienentää ja laatua huonontaa (ei muuten riitä kuvatila, joutuu maksamaan, jos ylittää rajoituksen). Suuremmissa kuvissa höyhenekin erottuisivat tosi tarkasti.

No, eipä tässä sen ihmeempiä, taidanpa taas lähteä kameraa ulkoiluttamaan.

Multakukkulan kuningatar

Alkukesästä ostin kuorman multaa. Aluksi olin tosi innostunut, ihan kohtuuhinnalla sain ja näennäisen hyvälaatuistakin.

Ronja suorastaan rakastaa kaikkia kasoja.

Tyttö tykkää istua muuta maastoa korkeammalla ja pitää vahtia. Outo otus.

Tuossa se multakasa on vieläkin pihamaalla, tosin hieman on siitä jo raijattu multaa muualle.
Ai miten niin menee koko kesä multakasan levittämisessä. No perskules, kun on niin perhanasti kiviä, seuloa täytyy ihan omin pikku kätösin ja sehän muuten sitten viekin aikaa….

Voi eläinparkoja..

On ollut eläinpopulaatiollakin huonohko vuosi. Tämä kesä on mennyt sairastellessa. Ensin sairastui Gizmo-kissa. Käytin pojan eläinlääkärissä välittömästi, kun oireita huomasin.

Gizmolla on ollut aikaisemmin virtsakiviä, joten jos se alkaa oirella, paras painua eläinlääkäriin saman tien, ettei käy hassusti. Antibioottikuurilla selvittiin tällä kertaa, poika toipui hyvin ja nopeasti.
Sitten sairastui Ronja.

Vähän saman tyyppisiä oireita kuin Gizmolla ja eipä muuta kuin eläinlääkäriin, kaksi viikkoa Gizmon käynnin jälkeen. Antibiooteilla tyttökin selvisi.

Rocky pojalla oli ollut jo jonkin aikaa selässään patti, joka pysyi saman kokoisena kuukausia. Epäilin sitä rasvapatiksi, kun ei oireillut mitenkään.

Yhtenä päivänä se patti sitten otti ja päätti paisua kuin pullataikina. Sellaiseksi golfpallon kokoiseksi se ehti kasvaa, päivässä. Okei, se on jo oire jostain vakavammasta. Ja tämähän tietysti tapahtui samaan aikaan kun Ronjakin alkoi oireilemaan. Siinä sitten maallikkona piti päätellä kumpi koirista ensin lääkäriin. No Ronja vietiin ensin.

Ronjan käynnin yhteydessä keskustelin eläinlääkärin kanssa Rockyn patista ja kun kuulin, että tuollaiset oireet ovat melko hälyttäviä, piti poika viedä heti näytille.

Mastsolukasvainta epäiltiin. Siis suomeksi, jotta pojulla olisi syöpä. Patti ehti jo palata aikaisempiin mittoihinsa, ennen kuin poika pääsi lääkäriin. Mentiin näytille ja tuomio tuli - leikattava ja mahdollisimman pian. Seuraavalle viikolle saatiin aika ja niin meni poju leikkaukseen.

Kuva puhunee puolestaan, eipä tuohon oikeastaan mitään voi sanoa.

Leikkaushaava on ISO. Mittakaavaa saa ehkä siitä, että koira on kohtuullisen kokoinen, painaa 50 kg ja tuota haavakohtaa ei yhdellä kädellä pysty peittämään.

Ja sen lisäksi, että leikattu alue on valtava, se sijaitsee varsin pahassa paikassa. Ihan kävellessäkin venyy ja paukkuu ja pelottaa, että tikit sinkoilevat irti.

Viikon kuluttua leikkauksesta haava oli jo paremman näköinen.

Mutta hurjalta tuo näyttää silti.

Patti lähti patologille ja täällä kärvisteltiin epätietoisuudessa viikon verran. Torstaiaamuna aikaisin eläinlääkäri sitten soitti. Ei ollut mastsolukasvain, onneksi. Tricoepitelioma, joka oli tulehtunut. Onneksi poistettiin siis.

Nyt täällä odotellaan maanantaita, että voidaan mennä tikkien poistoon. Hyvä, että ne saa jo pois, on meinaan melkoista hulabaloota yrittää pitää koiruudet pois toistensa ”kimpusta”. Patoutunutta energiaa on vaikka muille jakaa, kun ei viikkokausiin ole voinut leikkiä. Sanomattakin lienee selvää, että on ollut pakko rajoittaa kanssakäymistä noiden letkulenkkien takia - jos vaikka tuonne väliin painiessa toisen koiran kynsi menisi - olisi tuloksena melkoinen siivo…

Mitäköhän seuraavaksi? Toivottavasti jo välillä jotain mukavampaakin….

Jännän äärellä

Aurinko nousee aikaisin. Kevätpäiväntasaus oli ja meni, viikot hurahtavat niin että ei huomaakaan. Tämä on oikeastaan ihan mukavaa aikaa. Vallankin kun kelit vaihtelevat melko railakkaasti. Yhtenä yönä viime viikolla tuli viisi senttiä lunta ja meni kans. Seuraavana päivänä tuli toiset viisi senttiä ja hupsista oli maassa muutaman tunnin ja suli pois. Koirillekin tämä tuntuisi olevan vallan uutta ja outoa, kun eivät reppanat aamusella tiedä, mitä siellä ulkona on vastassa.

Lumisina aamuina tuossa viikolla otukset ovat olleet vallan onnessaan. Kyllähän sitä karvanlähtöinen koira lumesta tykkää, eli lumessa on kieritty urakalla. Ja pompittu ja sitä on kaivettu ja syöty. Etenkin syöty.

Tämä aamu toi tullessaan pikkupakkasen ja muutama lammikko oli vetäytynyt yön aikana ihan kunnon jäähän.

Niinhän siinä sitten koiruudet tutkivat innolla lammikoita vuoron perään. Lopputulema jokaisen kohdalla ilmeisesti oli: On se jännä.

Kuuden aikaan aamulla oli jo niin valoisaa, että pystyi kuviakin ottamaan.

Joka lammikon kohdalla koirien piti koittaa kestääkö se jää ja jos se kesti sitten mietittiin kiivaasti mitä tehdä.

Rikkoutuukohan se jos vähän raapii?

Ai ei mene raapimalla rikki, no hyppimällä sitten. Kummasti tuli tulosta kun tuollainen viiskytkiloinen koko painollaan pomppii.

Hassuja koiria, sitten kun jää saatiin rikki, niitä palasia kannettiin pitkin pihaa. Kävivät ne ihan leluistakin, Rocky-poika pukkihyppeli jääpalan kanssa varmaan puolisen tuntia. Sitten hän siistinä miehenä siivosi jäljet pois, eli söi kaikki irtopalat pihamaalta. Hölömö koira sen on, mutta pääasia, että sillä oli hauskaa.

Oli niillä koirilla touhuamista ja käyhän se tuokin aktiviteetista, eipähän tarvinnut niille tekemistä keksiä, kun kehittivät leikkinsä itse.

Kurpitsapäivä

Kurpitsansiemeniä on tänä aamuna piilotettu multaan ihan urakalla.  Osa niistä pussukoista näytti jo menneen vanhaksi, joten surutta pistelin kaikki purkkeihin. Ehkä sieltä vielä jokunen itää.
Potteihin kasvamista yrittämään pääsivät seuraavat lajit: Kurpitsa, Baby Bear; Talvikurpitsa Mesa Queen, Kesäkurpitsat; Long White Bush, Diamant F1 ja Golden Rush sekä spagettikurpitsa.

Lisäksi laitoin kaikki löytämäni sinisen Hubbard -kurpitsan siemenet multaan myös. Innolla nyt sitten odottelen kuka heistä itää ja kuka ei. Viime vuonnahan täällä ei kasvanut yhtään kurpitsaa, edellisevuonna tosin sitäkin enemmän. Nyt siis olisi tarkoitus sadossa yltää ainakin edellisvuoden tasolle. Kurpitsansukuisia tässä taloudessa nimittäin kuluu ihan hulvattomasti.  No, nähtäväksi jää kuin käy.

Paria lajia maissiakin tuli laitettua itämään. Viime vuotiset pussinpohjat saivat nyt sitten lähteä kasvukierrokselle. Toivottavasti tämä vuosi on maissinkin kannalta parempi.  Viime kesän sateet aiheuttivat sen, että vielä syyskuussa olivat maissit tuolla pellolla alle puolen metrin korkuisia. Mätänivät sinne pellolle sitten lopulta nekin. Oli se vaan ihme kesä.

Kasvilaatikkoon tuli sitten kylvettyä muutama rivi erivärisiä porkkanoita ja vähän kevätsipulia. Sitten sanoi selkä poks ja oli lopetettava hommat. Sen jälkeen tämä päivä onkin mennyt selkävammaa lepuutellessa ja Ronja koiran kanssa ihmetellessä.

Ronja onkin ainoa koiruus täällä nyt tällä hetkellä. Rockyn lähetin viikko sitten isännän kanssa pääkaupunkiseudulle. Ronjalla kun on tuo jalka kipeänä vieläkin, yli kolme viikkoa se sitä on potenut. Ja kaiken kukkuraksi sillä alkoi juoksut, niin katsoin viisaammaksi erottaa koirat ihan kokonaan joksikin aikaa.

Kovin on tuo toipilas murheissaan siitä, kun ei ole seuraa. Kiltisti kuitenkin antibioottinsa syö, vallankin kun piilotan ne maksamakkaraan. Muuta se sitten ei suostu syömäänkään. Se hakeutuu ihan koko ajan kissojen luo, seuraa vailla siis raukkaparka. Kissatkin muuttivat melkein kokoaikaisiksi alakertaolijoiksi, kun nyt ei ole toista koiraa hössöttämässä.

Viikko olisi töitä vielä, ja sitten alkaisi se pitkään odotettu kesän loma. Viime viikolla päätin sitten, että jään tuonne pikkupaikkakunnalle vielä ensi syksyksi töihin. Siis syyslukukausi olisi tarkoitus siellä palloilla vielä nyt ainakin. Sitten tässä vielä ihan viime metreillä ennen lomia, sain uutta duuniakin. Ottivat yhteyttä viime viikolla paikallisesta opistosta, Puskaradio kun oli tiedottanut onnistuneesti, että paikkakunnalta löytyy meikäläisen tasoinen asiantuntija. Niin että keikkaahan sitä sitten pukkaa ensi syksynä. Käyn nyt mitä ilmeisimmin ensin kouluttamassa ne opettajat, vetäisen pari kurssia siinä sivussa ja mahdollisesti jotain muutakin. Ihan kiva. Että tämmöstä tällä kertaa, siinähän ne taisi olla ne tärkeimmät.

Hups..

50.000 kävijän raja sitten näköjään paukkui rikki blogissa ja uusia lukijoitakin on tullut.

Olen tässä muutaman viikon sairastellut oikein urakalla - kausi-influenssat sun muut, enkä ole suonut blogille ajatustakaan, pidin suosiolla sairaslomaa bloggaamisestakin. Nyt sitten ajattelin vilkaista mitä blogille kuuluu ja kuinkas ollakaan iloinen yllärihän se tuollainen on. Tervetuloa vaan uudet lukijat!

Olen saanut haasteenkin, nyt pitäisi vaan repäistä jostain aikaa, että vastaisi noihin kysymyksiin. Tässä vaan tuppaa aika olemaan kortilla, kun on ollut töistä pois pitkään, joutuu venymään sitten iltaisinkin, että saisi rästihommat tehtyä pois. Yritän ehtiä jossain välissä paneutua noihin kysymyksiin ihan ajan kanssa.

Se on muuten ihan kohta kevät! Tänä vuonna en osta siemeniä (joo-joo uskokoon ken tahtoo ;)) Tulevan  viikonlopun ohjelmassa on edellisvuoden ylijäämäsiemenien inventaario ja tarkoitus olisi myös laittaa ensimmäiset pitkän kasvukauden vaativat aloittelemaan itämistä.

Jotain sentään olen aikaan saanut sairasteluista huolimatta. Koiruuksille on tullut tehtyä vaatteita. Enimmäkseen tuttujen karvattomille kavereille, mutta muutama riepu omillekin sitten syntyi siinä sivussa.

Kyllähän koiraneidillä yksi pinkki vaate pitää olla, paukkupakkasia varten. Vallankin kun treenipäivinä voi joutua olemaan kylmässä autossa pitkään omaa vuoroa odottaessa. Palelee ne karvaiset kaveritkin, olen huomannut, vallankin, jos mittari on tuolla jossain miinus kolmenkymmenen hujakoilla. Vaan eipä neiti palele enää kun on hieno fleecepaita.

Kaikenlaista

Ei pitäisi yrittää julkaista ajastuksella juttuja missään. Sitä kun kuumeisena töpeksii ja laittaa väärän vuosiluvun - on ihan varma, etteivät ne jutut sitten julkaistuksi tule, ei ainakaan automaattisesti. No, tässä nyt sitten ihan manuaalisesti napsutellaan julkaise-painiketta ja tuli monta juttua sitten samalle päivälle.

Täällä on nyt oltu maaseudun rauhassa muutama päivä. Sanomattakin lienee selvää, että koiruudet ovat olleet melko ekstaasissa kun pääsivät takaisin tänne. Eihän niiden elossa siellä Pääkaupunkiseudulla muuta eroa tähän maalaisoloon ole, kuin ulkoilutuskerrat. Niitä siellä on olosuhteiden pakosta muutama vähemmän kuin täällä maalla.





Heti nuo otukset pistivät leikiksi kun tänne päästiin. Ovat muutaman viikon ottaneetkin vähän leppoisammin, joten nyt jo oli aikakin vähän painia.

Kovasti siinä äristiin ja muristiin - nyt kun kukaan ei edes kieltänyt.

Niin on tässä joutunut niiden leikki-intoa ja painimista rajoittamaan viime viikkoina. Ovat sen verran kookkaita koiria, että käypi meikäläisen hassusti, jos talutushihnassa ollessaan alkavat painimaan, saatikka sitten vetämään.


Täällä piti tietysti myös tutkia kaikki paikat ja hajujäljet.

Tuolla takapihalla on ihan polku, oletettavasti supikoiran - sen verran pieniä polulla olevat jäljet olivat. Aika tiuhaan tahtiin se otus on tuosta ohi mennyt, kun kerran oli ihan polunkin tallonut.

Jäätä piti tietysti käydä ihmettelemässä myös. Ja joutsenet aiheuttivat jonkinasteisen saalistusvietin heräämisen molemmissa, mutta onneksi se meni ohi nopeasti, eihän paimenkoiralle tuollainen saalistuskäyttäytyminen ole soveliasta ollenkaan.

Ensilumi

Sitä tulla tuiversi sitten muutama sentti lunta eilisen illan ja yön aikaan. Sen verran sitä tuli, että tänä aamuna puoli kahdeksan aikaan körötteli auratraktori pihaan myllertäen pihatien ja pihan hiekat sikin sokin. Ei ole maan pintakerros vielä ehtinyt jäätyä niin, etteikö se irtohiekka siellä lumen mukana liikkuisi. No, onneksi tuosta harmista pääsee pian, siinä vaiheessa kun pihan lumi tamppautuu ulkona liikuttaessa sellaiseksi ohueksi suojaavaksi kerrokseksi. Mutta se, että traktorikuski ei yhtään varo marjapensaitani harmittaa niin vaan vietävästi. Taas saivat puskat kyytiä, kun lumi on työnnetty kasaksi niiden päälle. En ymmärrä miten se voi ollakin niin vaikeaa, kyllä luulisi tyypin tajuavan, että kyseessä on istutettu marjapensasryhmä.

On se vaan ihmeellinen asia tuo lumi, ainakin koiranpennun mielestä. Rockypoika seitsemän kuukauden ikäisenä ei tuota ihmettä vielä ennen ole nähnyt. Ensireaktio oli hulvaton. Heti rappusilla piti pysähtyä ja nuuskia kuono lumessa pitkään ja hartaasti. Tuhina kuului varmaan naapuriin asti. Kun oli selvitetty, että tuo valkoinen kummallisuus on ihan kivaa ainetta, alkoi sellainen pukkihyppely ja meno, ettei ole tosikaan. Ronja suhtautui maiseman valkaistumiseen huomattavasti tyynemmin, mutta kyllä tyttökin tuolla paineli pää kolmantena jalkana ympäri pihaa innoissaan.

Myös lumitöiden tekeminen oli pojasta mahdottoman mielenkiintoista. Ronjan kanssa viime talvena lumitöiden tekeminen oli melkoista säätöä - neiti kun tuppasi hyppimään ja pomppimaan lumikolan päällä - tai yritti haukata siitä paloja ohi juostessaan. Rocky näyttäisi olevan huomattavasti maltillisemmalla linjalla. Poju vaan seurailee mitä tapahtuu - eikä edes yrittänyt lumikolaan kiinni. Mahtava otus.

Meikäläinen on ihan onnessaan myös - niin kauan kuin tuota lunta ei liikaa tule. Maisema muutti muotoaan, ulkona jopa näkee pimeän aikaan jotain ja mikä parasta: koirat mustina otuksina erottuvat lumihangesta todella selvästi. Nyt ei tarvitse enää otsalamppupantoja otuksille pimeän aikaan pukea kun ulos mennään.

Koirat ovat täällä nyt reilun viikon olleet leikkimislakossa. Tiedä sitten mistä syystä, mutta tänään sitten taas aloittivat - tuo lumi kun on niiden mielestä melkoisen kiva juttu. Sitä mentiin peräkanaa ympäri tonttia niin että lumi pöllysi.

Rantaankin ehdittiin jossain vaiheessa. Hurjan vaikea oli koirista kuvia ottaa, valaistusolosuhteet olivat mitä olivat eli valoa ei ollut läheskään riittävästi. Ja sitten vielä ongelmaa tuotti se, että nuo otukset eivät pysyneet paikallaan hetkeäkään. Ja mikä parasta - ilmeisesti oppivat parin viikon takaisesta lagoton jäihin putoamisesta sen, ettei veteen tai jäälle ole talvisaikaan asiaa.

Järvellä uiskentelee vielä 4 joutsenta, ne ovat tosin niin arkoja, että kuvia niistä ei saa. Maisema on muuttunut melkoisesti sitten alkusyksyn.

Vähän turhan synkän näköistä silti vielä on, vaikka maassa onkin jo lunta ja aurinko on tuolla jossain pilvien takana., Avovettä on vielä runsaasti, ainakin tuolla järven eteläpäässä, mutta näyttäisi siltä, että ei kestä kauankaan kun tuo loppukin jäätyy.

Samasta kohdasta pohjoisen suuntaan otetun kuvan värimaailma on jo ihan erilainen.

Talvisen sinertävä maisema ja jäätäkin on jo kohtuullisen paljon.

Vetoleikit

Koirat tykkäävät olla täällä maalla, kun on tilaa juosta ja leikkia. Aikaisemmin touhut olivat toki yhtä rajuja kuin nyt, mutta Ronja oli se, joka oli niskan päällä. Osat ovat nyt vaihtuneet. Rocky oli taloon tullessaan 12 viikkoa vanha, ikäisekseen kyllä isokokoinen, mutta huomattavasti pienempi kuin Ronja. Sitten poika otti kasvuspurtin ja nyt 6,5 kuukauden iässä on jo huomattavasti Ronjaa kookkaampi ja painavampi. Aikaisemmin Ronja siis veti poikaa perässään miten tahtoi, kamppasi ja kaatoi aina ohimennen, ihan kevyesti. Vaan eipä tee sitä enää.

Nykyisin leikkiin lähdetään melko varovasti, lähtötilanne on se, että Rocky nuorempana katsoo tarkasti kannattaako esimerkiksi alkaa ottamaan Ronjalta lelua pois - narttu kun voi olla aika ärhäkkä toisinaan.

Jos näyttää siltä, että toinen ei ala ärhentelemään vaan aloittaa myös vetoleikin…

Poika sitten kiskoo Ronjaneitiä pitkin pihaa…


Jossain vaiheessa neiti sitten iskee viimeisen jarrun päälle ja istuu.

Mutta ei tuokaan auta - ei edes se, että heittäytyy maahan makaamaan. On meinaan sen verran ytyä tuon pojan lihaksissa, että tuollainen kolmenkymmenen kilon sakemanninarttu ei paljon paina kun sitä vedetään.

Tällaista täällä - joka päivä.

Syksyn viettoa pilkkopimeässä

Viikko on vierähtänyt ihan huomaamatta, aika menee osittain ihmetellessä syksyn pituutta ja talventuloa odotellessa. Toisin täällä maalla on paljon kaikkea tekemistä, vaikka puutarhan hoitaminen onkin ohi tältä vuodelta. Päivät vaan hujahtavat ohi, valoisaa on hetken aikaa ja sitten taas palataan pimeään.

Luonnonvalon puutteesta huolimatta kaikenlaista pientä ja vähän isompaa puuhaa riittää. Tässä olen viikon mittaan urakoinut ompelemalla Ronjalle lisää juoksuhousuja. Tänä vuonna niitä kuluukin mahdoton määrä, vaihtamassa kun saa olla ihan koko ajan. Vaihtamassa siksi, että taloudessa nykyisin asuva uroskoira Rocky kun tuppaa sen nenunsa kanssa koko ajan toisen takapuolelle. Jos pöksyjä vaihtaa kohtuullisen usein, malttaa poikakin pysyä paremmin omissa oloissaan. Rocky-poika on kyllä ihan pentu vielä, mutta on pojalla jo silti ihan ison pojan elkeet.

Molemmat koirat ovat olleet ihan onnessaan, kun tultiin takaisin tänne maalle. Onhan täällä pikkukoirien aivan toista olla ja mellestää kuin siellä pääkaupunkiseudulla. Ihan heti ei tila lopu, vaikka juoksisi kuinka. Otin koiruuksista taas muutaman valokuvan, sen kunniaksi, että Rockykin nyt sitten saavutti kuuden kuukauden iän.

Niin - tuo jättiläinen tuossa vasemmalla on puolivuotias sakemanninpentuni. Oikealla oleva Ronja-neiti, ei hänkään ole sieltä pienimmästä päästä. Ronjan säkäkorkeushan on 63 senttiä, joka on sakemanninartulle aika paljon. Tässä vaan on kauhulla seurattu, kun pikkupentu hurahti kertaheitolla Ronjaa suuremmaksi jo vähän ennen puolivuotispäiväänsä. Ja hulvatonta vauhtia tuo kasvaa, saas nähdä mihin mittoihin poika sitten päätyy.

On se jännää miten tähän aikaan vuodesta ei ole vielä tottunut siihen, että pimeä alkaa tulla jo neljän maissa iltapäivällä. Sitten pimeän tultua ei osaakaan enää oikein mitään tehdä, sitä vaan tulee oltua ja ihmeteltyä. Kuviakin piti ottaa enemmän, mutta taas se pimeä yllätti. Pihallakaan ei mitään voi tehdä, kyllä siellä pihavalaistus on, mutta ei sen valossa juuri mitään ihmeempiä pysty tekemään.

Koirien kanssa on melko hurjaa mennä tuonne ulos iltaisin. Mustanpuhuvat elikot kun sulautuvat tosi hyvin tuonne pilkkopimeään. Onnistuin tekemään molemmille otsalamppupannat, joten pystyn jotenkin edes seuraamaan missä päin ne viipottavat. Heti kun ensilumi tulee, helpottaa se huomattavasti, näyttää ainakin vähän valoisammalta, eivätkä koiratkaan huku maisemaan enää.

Tomaatti-imurit

Kun kerrankin aamusta oli poutainen sää, ajattelin kerätä loput vihreät tomaatit avomaalta ja keitellä ne hilloksi.  Mutta sattuneesta syystä kerääminen täytynee ajoittaa siten, että koirat ovat sisätiloissa.Koirapahalaiset nimittäin ovat vallan ihastuneita tomaatteihin. Ei sen puoleen, ne kyllä imuroivat kaikki tippuneet ja vähän vahingoittuneet kasvikset tuolla avomaalla tomaattien lisäksi vallan tehokkaasti myös. On siinä mulla varsinainen puhtaanapitotiimi.

Toisaalta, en pane pahakseni ollenkaan, että käyvät tuolla ruokailemassa. Niin kauan kun pitäytyvät noissa tippuneissa ja vähän vahingoittuneissa yksilöissä. Tämä kesä on ollut tässä osassa maata niin sateinen, että osa tomaateista ruskistuu ennen kypsymistään ja mätänevät siis jo pensaaseen. Sitä se liika vesi teettää.

Aamun ulkoilu alkoi varsinaisella kilpajuoksulla - kumpi saa ensimmäisen tomaatin.

Kilpajuoksun jälkeen toinen paineli perunapellolle ja toinen jämähti tomaattien läheisyyteen. Rocky-poika on varsinainen imuri, tuhisee, puhisee ja touhottaa aivan mahdottomasti, kun jotain etsii.

On siellä rikkaruohojen joukossa pieniä puolikypsiä tomaatteja vaikka millä mitalla. Kun vaan saisi ne imuroitua.

Aikansa se etsi ja tuhisi, sitten kun se iso ja ihana puolimätä tomsku löytyi…

… piti ihan istua persuksille ja nauttia koko rahan edestä.

Ei se sittenkään niin ihana tainnut olla, meinaan ilmeestä päätellen.

Syyskuun puolivälin tomaattisatoa

Eilinen hammaslääkärireissu meni ihan mukavasti, pääsin kuin pääsinkin sitten ajamaan sen viemärin puhdistustyömaan poikki haluamaani aikaan. Vaatihan se kyllä kävelyreissun sinne työmiesten luo: piti käydä varmistamassa, että pääsen kotipihastani pois. Ilmoitin kavereille kylmästi, että olen lähdössä täältä kello 11, minulle ihan sama pidättekö vaikka ruokatunnin silloin vai mitä, mutta minun on tästä läpi päästävä. Onnistuihan se sitten - siirsivät kalustonsa pois kun sinnepäin ajelin. Myöhästyin hammaslääkäristä vain 12 minuuttia, ilman tuota häslinkiä olisin varmaan ollut ihan ajoissa.

Jotain ilonaiheitakin tässä kuitenkin on, kasvimaalla suurimmalla osalla kasveista menee ihan hyvin vielä, kasvihuoneessa yhdelläkään ei ole vielä hätäpäivääkään ja kasvihuoneen vieressä ämpärikasvatuksessa olevat tomaatit ja munakoisot sinnittelevät hengissä nekin. Tämän syksyn lämpötilat ovat olleet vallan riittävät ja se takaa sen, että satoa kypsyy hiljalleen koko ajan. Ensi viikolle lupailevat tosin jo hieman viileämpiä säitä, täytynee kaivaa harsot liiteristä valmiiksi, jotta saa nuo arimmat suojattua.

Kasvihuoneessa tomaatteja kypsyy vielä tasaiseen tahtiin. Orange Pendulina -tomaatti näyttäisi olevan todella satoisa lajike. Suurimmalla osalla lehdet alkavat jo kellastua ja tippua pois, mutta silti ne jaksavat kypsyttää vielä raakana olevat tomaatit. Tuolla olisi työsarkaa odottamassa, pitäisi saksia ne kuivuneet lehdet pois. Olen poistanut lähes kaikista tomaateista ne alimmaiset lehdet ensimmäiseen tomaattiterttuun asti jo heinäkuussa. Nyt sitten pitäisi siistiä nuo loput kellastuneet pois kompostin raaka-aineeksi.

Näitä pieniä oransseja kirsikkatomaatteja on kesän ja syksyn mittaan tullut roppakaupalla. Ovat kauniin ulkonäkönsä lisäksi vielä ihan maukkaitakin. Näitä meillä kasvatetaan ensi vuonnakin, varmasti.


Toinen ihanuus, joka jaksaa tuottaa runsaasti satoa vielä on Super Sweet 100 kirsikkatomaatti.

Nämä ovat mielestäni kirsikkatomaattien parhaimmistoa. Todella makeita ja sopivan kokoisia napsittavaksi kypsinä vaikka suoraan puskasta.¨

Avomaallakin on vielä tomaatteja vaikka muille jakaa. Loppuviikosta aion kerätä loput vihreät pois ja tehdä tomaattihilloa. Osa kasveista on antanut syysmyrskyn kourissa periksi ja ruvennut lähentelemään maan pintaa, eli nyt alkaa olla jo raivauksen aika. Paljon on tippunut jo tomaatteja maahan, vaan eipä tuo haittaa, kyllä ne tippuneet tomaatit sieltä maastakin hyötykäyttöön tulevat.

Ronja suorastaan rakastaa tomaatteja. Se käy aina silloin tällöin popsimassa maahan pudonneet parempiin suihin. Niin ja tuo toinen koira - ihan samanlainen tomaattien ystävä sekin. Välillä täällä mennään peräkanaa pitkin pihamaata, kun toisella on tomaatti ja toisella ei. Käyhän se tietysti pallon puutteessa leikkikaluksi tomaattikin…

Usvaa ja sumua - onneksi ei sentään sadetta

Eilinen päivä alkoi tihkusateisena, onneksi vettä ei sentään tullut kovin hirveästi, mutta sen verran kuitenkin, ettei koiruuksien kanssa ulkoilu kovin pitkään maittanut. Ja siihen se päivän saldo sitten jäikin. Lähinnä oleilua ja koirien kanssa ulkoilua, kun oli vaan niin huono olo. Miljoona asiaa jäi tekemättä, ainoa suurempaa ponnistusta vaativa homma mikä tuli tehtyä, oli tuolla paikallisessa Agrimarketissa käynti. Koiranruokaa piti hakea, se kun on nyt sopivasti tarjouksessa. Samalla mukaan tarttui pari ulkosyklaamia ja marjakanervia. Olivat niin nätin näköisiä, etten voinut vastustaa kiusasta.

Tämä aamu olikin sitten varsin surullisen näköinen. Tienoon peittää niin sankka sumu, että puoli kahdeksan aikaan aamulla näkyvyyttä on hädin tuskin 30-40 metriä. Tosin ehkä parempi näin, onneksi ei sada vettä.

Aamun ensimmäisellä ulkoilukerralla ehdin jo hukata koirat, sumuun. Onneksi arvasin minne ne suunnistivat ja painelin perään. Siellähän ne olivat, laiturilla toljottamassa sumuun.

Siitä on aikaa kun täällä olen näin sankan sumun nähnyt.

 Näkyvyyttä tosiaan ei ole kovin pitkälle.


Laiturilta otetussa kuvassa maisema häviää valkoiseen jo heti muutaman kymmenen metrin päässä.

Kun kääntyy ja ottaa kuvan toiseen suuntaan, sama juttu.

Mutta on se aurinko siellä, ihan oikeasti, piilossa mahtavan, paksun sumuverhon takana.


Koiratkin näyttävät jotenkin utuisilta tällaisessa säässä.

Vaan kyllähän se tiedetään, tuosta koiraneidistä on utuisuus ja eteerisyys kaukana - sehän on varsinainen ADHD. Nytkin se jollain opilla tuolla ulkoilureissulla onnistui hukkaamaan pantansa. Kyllä se panta neidillä vielä tuossa kuvassa on, mutta sisälle kun tultiin, ei sillä enää mitään ollut. Ehkäpä löydän sen, kun aikani mietin ja pohdin, missä päin tonttia koiraneiti tuon kuvan ottamisen jälkeen mennä viipotti.

Sieniretki ja jäljestystä

Otin aamupäivällä pikkuherra Rockyn mukaani ja painelin sienimetsään. Ukkokulta seurasi Ronjan kanssa puoli tuntia myöhemmin. Niin, Ronja vainusi sitten Rockyn ja minun jäljen ja löysivät meidät tuolta kilometrin päästä ihan helposti. Tuommoinen toiminta on Ronjalle mieleen, se ylienergisenä koiruutena vaatii joko alituista treenaamista tai sitten jotain muuta mielekästä tekemistä. Rocky-poika on niin erilainen, sen kanssa oli todella ilo metsäretkeillä kahdestaan ennen kuin muut perheenjäsenet saapuivat. Poika ei nimittäin lähde ollenkaan omille teilleen, pitää koko ajan silmällä mihin minä menen ja seuraa, kuten kunnon koiran tuleekin. Toista oli Ronja-neidin kanssa tuossa iässä, se mennä paukutti omille teilleen heti kun silmä vältti.

Tuolla reilun puolen kilometrin päässä joen alajuoksulla on sellainen mukava niemi, jossa on vielä hiekkapohja. Koirat suorastaan rynnivät veteen polskimaan. Ainoa hankaluus oli, että tuossa kohtaa rantapenger on melkoisen jyrkkä ja jostain syystä eivät sitten osanneet arvioida veden syvyyttä ja pähkäilivät jonkin aikaa uskaltaako mennä vai ei. Melko varovasti ensimmäisen kerran sinne veteen sitten menivät.

Ensin tutkittiin veteen meno mahdollisuutta kiven päältä pitkään ja hartaasti.

Ilmeisesti ei kovin hyvältä tuo kohta näyttänyt, koskapa molemmat siirtyivät metrin verran etelään päin.

Ei ollut tuokaan kohta koiruuksille mieluinen, aivan liian jyrkkä.

Pitihän sitä vielä kuusen juureltakin veteen yrittää, vaan ei se ollut oikeanlainen paikka tuokaan. Vaan ei siinä sitten kuitenkaan kovin kauan aikaa kulunut, kun se sopiva kohta löytyi ja molemmat koirat pääsivät veteen.

Tuo joki on melko matala tuossa kohden, joten koiruudet enemmänkin vain kahlailivat ja muuten vain haahuilivat siellä vedessä.

Aika pitkälle sinne saa kahlata ja siltikään vesi ei ylety kuin reisiin asti.

Kyllä se vaan niin on, että ravisteltava sitä on, vaikka vain jalat olisivat kastuneet.

Rocky, joka yleensä on enemmän se vesipeto tässä laumassa, kyllästyi ensin ja lähti tutustumaan lähiympäristön ihaniin tuntemattomiin hajuihin.


Ronja jaksoi vielä hetken juosta veteen ja takaisin kepin perässä.

Tuossa koirassa sitä energiaa piisaa, mutta ei se kauan keppiä viitsinyt hakea, hukkasi sen vesikasvien sekaan eikä sitten enää löytänyt.

Takaisin tullessa käveltiin sitten luontopolkua pitkin jonossa kuin köyhän talon porsaat. Siis sillä erotuksella, että köyhässä talossa porsaita oli totta kai vain yksi ja meitä oli monta.

Tuossa kohtaa tuo luontopolkukin on jopa melko siedettävän näköinen ja kiva kävellä. Toisaallahan se on kyllä kaikkea muuta…


Koirat kyllä nauttivat tosiaan tuosta lenkistä ja juoksentelusta metsässä.

Välillä ne mennä viipottivat polkua pitkin melkein näkymättömiin mutta palasivat sitten taas meidän hitaampien luo ja matkaa jatkettiin yhdesså taas niin kauan kun ne saivat päähänsä ottaa uuden spurtin.

Melkoisen umpipuhkiväsyneitä koiria on täällä nyt sitten talo täynnä. Rötköttävät tuolla ja kuorsaavat molemmat. Ihan oli kiva reissu ja tuli sieltä jotain sieniäkin napattua mukaan. Niin ja tietysti rutkasti kuvia niistä sienistä - mutta niitä kuvia laittelen sitten myöhemmin.