Hieman on aikaa kulunut taas siitä kun on tullut tänne kirjoiteltua. Sellaista se elämä on, kaikenlaisia normatiivisia ja epänormatiivisia elämäntilanteita tulee vastaan. Mutta se mikä ei tapa vahvistaa, sano. Tyly tuomio tuli lääkäriltä, ei tule meikäläisestä enää työkuntoista millään. Shit happens.
Puutarhaa ei ole. Tämän kevään puutarhatyöt jäivät tekemättä, ei kunto antanut periksi. Kasvihuoneesta romahti katto talven aikana, eli sielläkään ei kasva nyt mitään. Tarttis varmaan korjata jossain vaiheessa.
Tässä on pikkuhiljaa yritetty kuntoutua. Hissukseen köpöttelelen pihapiirissä. Yhdessä vaiheessa en edes postilaatikolle pystynyt lepäämättä kävelemään, on se niin pitkä tuo 30 metrin matka.
Valokuvia on tullut otettua pilvin pimein, enimmäkseen pihapiirin otuksista. Yrittelen tässä nyt herättää tämän blogin taas henkiin, saa nyt sitten nähdä miten käy.
Mutta nyt kesä ja kärpäsiäkin, ainakin kukkakärpäsiä - ihan riittävästi.
torstai 19. heinäkuuta 2018
maanantai 15. tammikuuta 2018
Isoja tikkoja
Talvisaikaan tässä hoodeilla oleskelee aika monta tikkaa. Kevättä kohti kun mennään, tikkojen määrä aina yleensä lisääntyy. Parhaimmillaan tässä on yhtä aikaa ollut kolme palokärkeä etupihan puolella kinastelemassa ja neljä käpytikkaa takapihalla reviiristä tappelemassa.
Tänä talvena harmaapäätikkoja on ollut vähemmän kuin yleensä. Nyt viime viikkoina tuossa on käynyt vain yksi naarastikka kerrallaan ja sekin satunnaisesti silloin tällöin.
Koiras on muuten ihan naaraan näköinen, paitsi että sillä on todella punainen päälaki.
Tänä talvena harmaapäätikkoja on ollut vähemmän kuin yleensä. Nyt viime viikkoina tuossa on käynyt vain yksi naarastikka kerrallaan ja sekin satunnaisesti silloin tällöin.
Kunnon kuvia on ihan turha tähän aikaan vuodesta edes kuvitella saavansa, kaikki mielenkiintoiset vipeltäjät kun tuppaavat tulemaan näytille aina silloin kun keli on huono, sataa lunta tai räntää tai kun on liian pimeää tai hämärää, niin ettei valo tahdo kuviin riittää.
Viime vuonna tässä kävi koirastikkojakin, mutta tänä vuonna toistaiseksi vain tuo yksi naaras.
Koiras on muuten ihan naaraan näköinen, paitsi että sillä on todella punainen päälaki.
Isoja tikkoja ovat, eivät kuitenkaan sentään niin isoja kuin palokärjet. Palokärjistäkin olisi tarina, täytyykin seuraavaksi kirjoitella niistä.
torstai 11. tammikuuta 2018
Jyrsijäpopulaatio pihamaalla
Pihapiirin ehkä monilukuisin eliöryhmä täällä lintujen lisäksi on erilaiset jyrsijät. Tänä vuonna on kuulemma huono jyrsijävuosi, se on aiheuttanut eri pöllölajien vaelluksen paremmille metsästysmaille ja jatkuvasti saa lukea, kuinka jostain on löytynyt nälkiintyneitä petolintuja, koska jyrsijöitä ei ole tarpeeksi. Täällä se ei kovin dramaattisesti näy, pikkuvipeltäjiä on muutama ja ihan hyvä niin, en kovin isoa jyrsijäpopulaatiota tähän hoodeille kaipaa, muutama saa olla, mutta liika on tietysti aina liikaa.
Metsämyyriä tuossa lintujen ruokintapaikalla käy ruokailemassa ainakin neljä (yhtä aikaa olen siis nähnyt neljä yksilöä), voihan niitä olla useampikin ja varmaan onkin, mutta mahdoton sanoa kuinka monta.
Ne kaivavat käytävänsä lumeen ja käytäväverkoston laajuuden näkee siitä, miten paljon aukkoja lumesta löytyy.
Metsämyyriä tuossa lintujen ruokintapaikalla käy ruokailemassa ainakin neljä (yhtä aikaa olen siis nähnyt neljä yksilöä), voihan niitä olla useampikin ja varmaan onkin, mutta mahdoton sanoa kuinka monta.
Yleensä nämä liikkuvat hämärässä, joskus harvemmin saattaa otuksen huomata ihan päivänvalollakin.
Ne kaivavat käytävänsä lumeen ja käytäväverkoston laajuuden näkee siitä, miten paljon aukkoja lumesta löytyy.
Ovat kohtuullisen varovaisia näin talvisaikaan, tässä käy kärppiä ja lumikoita ihan pihassa, joten siinä täytyy pienen metsämyyrän pitää varansa, ettei joudu saaliiksi.
Ne syövät hyvällä ruokahalulla ihan kaiken, mitä lintulaudoilta tippuu. Tämän ja viime talven herkkua on ollut hirssi.
Joskus käy myyrällä tuuri ja hirssi tippuu ihan kolon suulle. Ylläolevasta kuvasta voi nähdä, että tuokin hirssi on melko lailla puhtaaksi kaluttu.
Ne ovat hirmu nopeita niin halutessaan. Suurimman osan ajasta ne kuitenkin viettävät kolonsa suulla – nopea pyrähdys kolosta pois, ruokaa mukaan ja takaisin koloon syömään – siinä niiden toimintamalli.
Joskus ne odottavat kolon suulla todella pitkän aikaa ennen kuin uskaltautuvat ulos.
Jännä juttu, nämäkin kesyyntyvät. Tai no, ainakin aikaa myöten tulevat välinpitämättömiksi ihmisen läheisyydestä. Aikansa kun niitä seuraa, pääsee melko lähelle kuvaamaan, niin ettei se otusta juurikaan häiritse. Tottuvat ihmisiin, mutta aikaa se jonkin verran vie.
Toinen, oikeastaan se söpömpi vaihtoehto täällä on metsähiiri. Sen jos onnistuu päivänvalolla näin talviaikaan kuvaamaan on tosi onnekas. Kotihiiristä en välitä ja onneksi niitä ei täällä olekaan, noita metsähiiriä vaan. Metsähiiren erottaa kotihiirestä muutaman varman tuntomerkin perusteella. Metsähiirellä on kokoonsa nähden valtavat silmät ja todella suuret korvat. Väri on enemmän ruskea kuin kotihiirellä ja valkoisen vatsan ja ruskean selkäpuolen raja on jyrkkä.
Viime kesänä näitä oli ainakin kolme kappaletta tuossa takapihalla. Ja kesäaikaan niitä näki ihan pitkin päivää. Tämä yksilö oli tosi varovainen. Melkeinpä liian nopea, eli ihan muutaman kuvan vain ehdin ottamaan, se kun mennä viipotti kolosta toiseen todella vauhdikkaasti.
Viime kesänä näin videon, missä tällaista metsähiirtä pihapiirissä syötettiin kädestä, eli nekin kesyyntyvät. En sitten tiedä kannattaisiko täällä yrittää, minulle kyllä toistaiseksi riittää niiden seuraaminen muutaman metrin päästä. Nätti ja söpö otus se on, isoine silmineen ja valtavine korvineen. Paljon söpömpi kuin metsämyyrät.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Se olis taas talvi
Uskomatonta miten aika kuluu nopeasti. Taas ollaan jo tammikuussa, mikä sinänsä on ihan mukava asia, kevääseen ja kasvukauden alkuun ei enää kovin kauaa ole. Se sitten jää nähtäväksi, tuleeko tänä vuonnakaan kasvimaata perustettua, mutta ainakin tässä vaiheessa olen vakaasti sitä mieltä, että tulee.
Tämä talviaika on mennyt ihan ihmetellessä. Onneksi pihapiirissä riittää seurattavia, eipähän aika käy pitkäksi. Nyt ihan viime aikoina tuossa rannan tuntumassa on liikuskellut valkohäntäkauriita. Ovat ihan polun tehneet tuohon jäälle.
Ovat melko arkaa porukkaa, tarkkaan katselevat takapihan, ennen kuin ohi lähtevät kulkemaan.
Tämä talviaika on mennyt ihan ihmetellessä. Onneksi pihapiirissä riittää seurattavia, eipähän aika käy pitkäksi. Nyt ihan viime aikoina tuossa rannan tuntumassa on liikuskellut valkohäntäkauriita. Ovat ihan polun tehneet tuohon jäälle.
Ovat melko arkaa porukkaa, tarkkaan katselevat takapihan, ennen kuin ohi lähtevät kulkemaan.
Tuossa takapihallahan minulla on lintujen ruokintapaikka. Ja siinä muutama kauralyhde. Jos rannassa ei olisi aitaa, veikkaanpa että nuo otukset kävisivät ne lyhteet ja keltasirkkujen kaurat pistelemässä parempiin suihin.
Nämähän ovat liikkeellä useimmiten hämärän aikaan. Se taas tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka kuinka hyvä kamera olisi, kuvista tulee mitä tulee. Melko rakeista mössöä nämä kaikki kuvat ovat, valotusaika kun pimeänpuoleisessa maastossa on kohtuullisen pitkä.
Matkaa kuvaajasta näihin otuksiin oli sellaiset 25 metriä, ei sen enempää. Kyllä niille vähän kiire tuli, kun meikäläisen huomasivat. Mutta sen verran ilmeisesti ovat ihmisiin kuitenkin tottuneet, että vaikka kiirehtivätkin paikalta pois, ei kukaan niistä varsinaista pakoryntäystä tehnyt. Vähän vaan nopeuttivat askeleitaan, vilkuilivat olkansa yli meitsiä ja poistuivat jäältä metsän puolelle.
Kyllä näitä pitempääkin katselisi. Olen miettinyt, että josko vaikka laittaisi heillekin kauraa tarjolle, tänä vuonna lunta täällä on paikoin 60-80 senttiä, eli varmaan olisivat kauriit lisäravinnosta aivan onnessaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)