Punaherukan parturointia

Tuossa viikonlopun aikana vihdoin ja viimein saatiin vähän leikattua punaisia viinimarjapensaita. Nuo pensaat ovat tuossa pihamaalla olleet jo kuusikymmentä vuotta, samassa paikassa. Viimeiset vuodet nuo ovat saaneet olla melko hoitamatta. Yllättävää on se, että vaikka noille pensaille ei hoitotoimenpiteitä ole tehtykään, ne tuottavat julmetusti marjoja, ihan joka vuosi. Marjoja on aina tullut enemmän kuin on pystytty käyttämään.

Kyseisen pensaan lajikkeesta minulla ei ole tietoa, mutta tosiaankin kyseessä on siis perinnelajike. Kauniita ja tosi isoja marjaryppäitä se tekee, kuva viime heinäkuulta. Marjapensaissa näyttäisivät nämä perinnelajikkeet olevan erittäin kestäviä, niitä ei pienet vastoinkäymiset tapa ja kestävät kasvitautejakin tosi hyvin. Näille oikeastaan ainoa hoitotoimenpide vuosien varrella on ollut lannoitus - tuhkalla, tämäkin on yksi perinnelajikkeen etu, ne ovat vähään tyytyväisiä. Nuo herukat suorastaan rakastavat tuhkaa ja jos tuhkan heittää pensaan päälle, saavat tuhohyönteisetkin kyytiä. Yleensä tosin tuhka on sinne juurille paiskattu.

Ajankohtaiseksi leikkaamisen teki nyt se, että tuolla muutama oksa oli murtunut, eli sieltä sitten leikattiin vanhempia oksia pois, sellaisia tosi paksuja, varmaan kymmeniä vuosia vanhoja. Ukkokulta tuon leikkaamisen suoritti, toivottavasti teki sen sitten oikein. On meinaan erilaiset käsitykset täällä näistä puutarhahommista. Tuo kun on tottunut Hollannissa vähän erilaisiin kasvatustapoihin ja puutarhakulttuuriin, enää en edes viitsi noista jutuista kiistellä, jos pilaa jotain, hankkikoon uuden.

Apuakin oli tarjolla.

Tietäähän sen: oksat ja koirat, ei sitä leikki-ikäinen koiruus voi oksia vastustaa. Sitä pitää leikkiä oksasilppuria ja murentaa kaikki mahdollinen. Ihan hyvä, silpun sitten voi laittaa takaisin pensaan juurelle maata peittämään.