Lähdin siitä sitten hissukseen sen perään. Ei kannata rynnätä suinpäin sitä kiinni ottamaan. Tuossa joku aika sitten se nimittäin viimeinkin tajusi sen, että en sitä juoksemalla kiinni saa. Sen jälkeen homma on ollut Gizmolle yhtä juhlaa. Eli ulos päästessään poika päästelee pihassa täysillä - puusta puuhun. Juoksee kuin mieletön, hyppää puuhun metrin puolentoista korkuudelle jalat harallaan roikkumaan, hyppää alas ,juoksee kuin mieletön seuraavalle puulle ja taas hyppy niin ylös kuin rahkeet riittävät. Tämä show tietenkin vain sillä edellytyksellä, että on yleisöä. Jos sitä seurailee matkan päästä, ja se luulee olevansa yksikseen, se mennä touhottaa vallan arvokkaasti ja varovasti.
Eli sarjassamme salaa ulos ja karkuun, oli homman nimi tällä kertaa. Ensimmäiseksi se paahtoi tuonne rantaan, melko kovalla vauhdilla. Sitten olikin aika ottaa suuntaa ja tarkistaa koordinaatit.
Tässä vaiheessa vielä herra tutkailee pihapiirissä koordinaatteja ja mihin suuntaan sitä lähtisi.
Vaihe numero kaksi olikin sitten kasvimaan valloitus. Sinne se jolkotti häntä pystyssä ja katosi spagettikurpitsapenkkiin.
Tässä vaiheessa olin minäkin vielä hyvin mukana. Kasvimaalla se suorastaan rakastaa leikkiä piilosta. Menee yhden rivin päähän ja sitten kun sitä lähestyy herra maastoutuu ja hiippailee toiseen päähän. Aina välillä se kyllä tiedottaa sijainnistaan mukavilla ”kurr” -äänillä.
Gizmo on ollut mukanani puutarhahommissa muutaman kerran. Se on ihan kiltisiti pysytellyt muokatulla alueella, ja on se aika tottelevainenkin ollut, uskoo kun kieltää. Tietysti se marmattaa jokaiselle kieltosanalle vastaan. Kovin on puhelias tämä kissä. Siis marmattaa vastaan, kun sille sanoo ”EI”. Aikansa marmatettuaan se yleensä tuhahtaa ja uskoo. Niin, tähän asti. Eli eipä ollut poika vielä muokkaamattoman alueen ulkopuolella ollut.
Vaiheessa numero kolme se kiinnostui vähän turhankin kovasti tuolla pellon laidalla olevasta pusikosta. Tuossahan on ensin muokattua peltoa jonkin verran. Sitten on oja, jonka takana kasvaakin jo sitten pajua, horsmaa, mesiangervoa ja kaikkea mahdollista suloisena sekamelskana. Siis suunnilleen pienen ihmisen korkuista pusikkoa. Jättimäistä metsää kissan perspektiivistä katsottuna. Hetken se siinä puskien edessä seisoi ja olin ihan kuulevinani kuinka sen päässä raksutti. Ja sinne se painui, tällä kertaa kielloista huolimatta. Pahuksen kissa.
Sinne pusikkoon sitä on ihan turha seurata, eli se katosi tykkänään horsmien sekaan.
Kutsuin sitä pitkään ja hartaasti. Aina se vastasi jostain suunnasta. Sille on tyypillistä, että se naukuu melko tyttömäisellä äänellä ja aina välillä tuottaa niitä kummallisia ’kurr’ -ääniä. Sitten se yhtäkkiä lakkasi vastaamasta. Pahuksen kissa potenssiin 10. Ihan teki mieli päästellä niin maan perusteellisesti ärräpäitä - ja varmaan siinä tuli muutama tuotettuakin.
Kissa siis katosi ja aikaa kului. No onhan se selvä juttu, että tottakai noilla otuksilla on suuntavaisto kunnossa ja osaavat tulla takaisin. Enemmänkin olen huolissani sen rämäpäisyydestä, ikänsä sisäkissana ollut katti ei välttämättä ihan kaikkea vaarallista luonnossa tajua.
En siinä sitten tuntitolkulla halunnut kissan kutsumista jatkaa. Sitäpaitsi olin unohtanut verkko-oven auki ja talon suunnalta kuului jo lähestulkoonkin epätoivoista naukumista. Taimihakkurini numero kaksi, Kiya oli herännyt päiväuniltaan ja todennut olevansa yksin. Neiti on täysin erilainen pakkaus kuin tämä toinen. Vielä tuossa kevättalvella se murisi ovenraossa ulkoilmalle, suurelle ja pelottavalle maailmalle. Sitten tuossa alkukesästä se huomasi, että ulkoahan löytyy eväitä, kävi pika pikaa hakemassa pari hiirtä sisälle, mutta sen pitemmälle se ei koskaan ole mennyt. Sille tuottaa suunnattomia vaikeuksia edes astua nurmikolle - se kun on niin pelottava. Nurmikolle se menee siis huomaamattaan, silloin kuin niitä eväitä hakee. Muuten se pysyy kiltisti rappusilla. Tosi urbaani kissaneiti.
Siirryin siitä sitten lähemmäksi pihaa, Kiyan naukuminen oli jo niin raivokasta, tuntui sanovan useammallakin kielellä, että perhana mua ei jätetä yksin. Kun tulin tuohon pihaan, neiti oli rappusilla ja vallan ihastunut siitä, että joku tuli seuraksi. Ja sen ilonsa se sitten osoitti kierimällä kuin hyrrä ja kehräämällä kuin rukki.
Tyttökissa kun on, osaa olla nätti. Tuossa kuvassa sitä kieritään rapulla ja ollaan muuten vaan nättejä.
Vaan olisihan se minun pitänyt arvata. Jotain kummallista tässä päivässä, kissat käyttäytyvät varsin erilailla kuin normaalisti.
Neiti kieriskeli ja kieriskeli...
Seuraavalle rappuselle asti. Ja taas oltiin nättejä.
Sitten taas kieriskeltiin, kehrättiin ja kieriskeltiin.
Nyt päästiin jo alimmalle rapulle. Ja taas oltiin nättejä.
Ja kuinka ollakaan seuraava kieriskely veikin neidin jo melkein pihamaalle.
Ja sitten yhtäkkiä sitä huomataankin, että ollaan jo ihan pihalla. Apua. Jalat alle ja takaisin sisään kuin tuli hännän alla. Ei ole vielä meidä neidistä ulkoilijaksi. Tähän kaikkeen toimintaan vierähti melkoinen tovi. Eihän urbaanin pikkuneidin sovi kiirettä pitää. Ja ihan hauskaa minullakin oli neidin toimia seuratessa.
Aikaa siis oli kulunut jo varmaan puolisen tuntia. Taimihakkurini numero kaksi siis edelleenkin puskassa patikoimassa. Vaan kuinka ollakaan, pellon suunnalta alkoi kuulua hätääntynyttä naukumista. Gizmo siellä ilmaisi närkästynein äänenpainoin mielipiteensä siitä, että hänet oli jätetty yksin.
Hiippailin sitten takaisin pellolle, kun ensin olin sulkenut oven, ettei pikkuneiti innostuisi omin päin tutkimusmatkailemaan.
Ja mitä siellä pusikon laidassa odotti. Kappas vaan.
Gizmohan siellä istui ja naukui. Kuullosti todellakin siltä, että apua minut on jätetty aivan yksin.
Vähän lähemmäksi käveltyäni, herra lähti vastaan, tuli luokse ja käyttäytyi kuin pieni puskutraktori. Puskemisenhan tämä yksilö oppi vasta tuolta toiselta kissaltamme, eli on vieläkin vähän hakusessa nämä kissamaiset käyttäytymistavat. Tarpeeksi kauan hellyydenosoituksia annettuaan herra köpötteli perunapenkin munakoisojen väliin vähän hengähtämään.
Oli vähän sen oloinen kissa, että nyt on saatu tarpeeksi tätä ulkoelämäherkkua. Ihan hetikohta se sitten tulikin vähän lähemmäksi ja heittäytyi makuulleen ketarat oikosenaan. Tämä on Gizmolla yleensä merkki siitä, että otapas nyt syliin ja kanna sisään. No, ei siinä muu auttanut, eli vaihe numero neljä: roikottaa poika sisäruokintaan. Oli pikkuisen enemmänkin väsynyttä miestä tämän seikkailun jälkeen. Nukkui kuin tukki iltaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti