Harvinaisen mahtavan kesän jälkeen tässä on todellakin ollut harvinaisen mahtava syksykin. Sääennusteiden mukaan maan tälle kolkalle on vielä odotettavissa parisen viikkoa poutasäitä. Mikä on oikeastaan suorastaan ihmeellistä. En todellakaan asiasta valita, saan näillä keleillä tehtyä noita ulkohommia ihan kivasti. Ainoa haittapuoli on se, että kunto ei anna myöten tehdä niin paljon kuin haluaisi. Mutta en kyllä siitäkään ala stressaamaan. Teen sen minkä jaksan. Tässä ei nimittäin olisi varaa yhteenkään sairaalakeikkaan enää. Siis varaa siinä mielessä, että jäisi nuo lemmikit vähän heitteille, jos meikäläinen taas joutuisi lasareettiin. Olen tässä suunnitellut suunnistavani pääkaupunkiseudule lemmikkeineni joskus ensi kuun puolivälin jälkeen, viimeistään. Olisin ehkä jo mennyt aikaisemminkin, mutta paikallinen sähköyhtiö muisti kirjeellä, jossa ykskantaan ilmoittivat vaihtavansa sähkömittarin etäluettavaan, ihan kertoivat jopa päivänkin milloin täällä pitää passissa olla. Saisihan tuon ajan vaihdettua soittamalla, mutta kun joka tapauksessa joudun pääkaupunkiseudulla käväisemään marraskuun lopussa, niin jätän nyt sitten tästä välistä yhden käynnin pois.
Aamut ovat edelleenkin hurjan usvaisia. Näkyvyys on melkoisen heikko, ja kunnon kuvia ei pysty välttämättä ottamaan. Tai tietysti pystyisi, jos olisi kunnon kamera. Pikkuneiti Ronjan kanssa vietetään aamuisin aikaa ulkona edelleenkin melkoisen paljon ja silloin tulee aina näpsittyä kaikenmaailman kummallisia kuvia. Oikeastaan pitkäkestoinen ulkoilu joka aamu on ihan pakollinen siksi, että koiravauva saa purettua liiat virrat kaikenlaiseen puuhasteluun, ilman sitä vaaraa, että tulisi vahingossa tuhottua vaikka jotain tärkeääkin.
Kyllä sen huomaa pihamaalla, että neiti puuhastelee - kaikenlaisia risuja, keppejä ja laudankappaleita lojuu ihan joka puolella. Neiti kun käy näitä kaikkia hakemasta milloin mistäkin kasasta.
Olen mielenkiinnolla seurannut, miten erilaiselta tuo järvi näyttää päivittäin. Riippuen tietysti valaistusolosuhteista. Näin syksyllä se on ihan jännän näköinen joka aamu.
Jotenkin tuo aamu-usva tekee sen sellaisen kummallisen ja salaperäisen näköiseksi.
Järveä on tullut seurattua siksi, että pikkuneiti Ronja käy ihan joka aamu laiturilla katsastamassa, josko näkyisi jotain uutta.
Ja tapansa mukaan se neiti aina odottelee minuakin liittymään seuraansa, jos ei muuten niin ainakin tuohon rannalle.
Pahantekoonkin se ryökäle aina välillä ehtii.
Tuon laiturin kanssa on ollut vuosikausia ongelmana se, että se lähtee itsekseen seilaamaan. Pakko on ollut sitoa se rannan puihin kiinni. Niinpä niin, jos pikkuneiti saisi puuhastella rauhassa, ei meillä rannassa kohta laituria olisi ollenkaan. Seuraava pikkuhomma täällä varmaan olisikin selvittää, millä ilveellä tuon laiturin saisi ankkuroitua pohjaan niin, ettei se pääsisi liikkumaan. On muuten ollut ainakin tähän asti melkomoisen mahdoton urakka, on se sen verran kova hiekkasavipohja - ei siihen oikein tahdo mikään paalu upota, ei ainakaan käsivoimin.
Eilinen päivä meni kauppareissulla tämän maakunnan suurimmassa kaupungissa. Tai itseasiassa suurimman kaupungin liepeillä. Ovat onneksi kaikki suurimmat marketit ja kaupat keskittyneet suunnilleen samaan ryppääseen juuri kaupungin ulkopuolelle ja kivasti vielä ennen keskustaa kun täältäpäin sinne ajelee. Missään ei oikein ollut enää mitään puutarhaan liittyvää kivaa myynnissä, mutta tuli sentään ostettua muutama värjätty Calluna tuohon rapunpieleen. Siinä kun on tuo kukkalaatikko ollut iät ja ajat ikkunan alla, ei sitä viitsi ihan ilman mitään kasvikunnan edustajaa jättää. Talveksi tietysti voisi, mutta on se vaan kivemman näköistä, kun siinä on edes jotakin. Mukaan tarttui kuitenkin jotain talvivaateusta ja kaikkea pientä tarpeellista ja tarpeetonta. Pikkuneiti Ronjakin oli mukana, toisella pitemmällä automatkallaan. Ensimmäisen pitkän matkanhan neiti teki kun meille muutti. On se mahtava pentu, vinkuu ja vikisee ensimmäiset puoli kilometriä ja sitten rauhottuu nukkumaan autossa. Aina välillä ilmoittaa olemassaolostaan muutamalla epätoivoiselta kuullostavalla vinkaisulla ja sitten taas on ihan hiljaa. Harvinaisen helppo pentu, ei meidän aikaisemmat koirat noin helppoja autoilijoita olleet, huusivat kuin syötävät ainakin ensimmäiset sata ajokertaa. Jotain positiivista siis tässä pennussa. Tai oikeastaan onhan siinä paljonkin positiivista - ainoa isompi huono puoli tuossa otuksessa on se, että se ei sitten millään tunnu tajuavan sitä, että purra ei saa. No, ehkä siihenkin vielä konstit löytyy ja onhan tuo pentu vielä ihan vauvakin, 11 viikkoa vasta. Ei tässä siis vielä ole aihetta huoleen, vasta sitten, jos se vielä puolivuotiaana tuota käytöstä jatkaa. Sitten onkin jo vitsit vähissä - on nimittäin tulossa melkoisen iso koiruus tuosta. Painaa jo sellaiset hulppeat 9 kiloa - eikä varmasti ole lihava.
Pihahommiakin riittäisi, kukkaistutukset pitäisi varmaan siivota ja osa leikatakin jo. Mutta onhan tässä syksyä vielä, eli ihan hirmuinen kiire näiden kanssa ei vielä ole. Keväällä ostin muutaman lasitetun ison ruukun prismasta. Yhdessä niistä on kasvanut kuukausimansikkaa. Kasvaa rehottanut se on siellä ihan koko kesän kukkimatta ja tekemättä ainuttakaan mansikkaa. Nyt kun menin ruukkua siivoamaan, kappas vaan.
Myöhäisherännäinen lajike tämäkin.
Kasvimaa on kohta raivattu kyntökuntoon, ja vielä sieltäkin löytyi yllätyksiä.
Tuntuu pitävän enemmän kasvispainotteisesta ruokavaliosta tämä pentu. Kurpitsapenkissä oli vielä ensimmäisen hallan jälkeen kasvun aloittanut kesäkurpitsa. Pikkuisen oli pakkasen purema jo nyt, mutta hyvin kelpasi koiruudelle.
Ihan pari kasvia olisi vielä tuolta kasvimaalta korjattava pois.
Eipä siellä enää ole kuin muutama hassu lehtikaali ja pari kiinankaalia, joten poishakemisessa ei kauaa mene. Sitten se olisikin sen kyntämisen vuoro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti