Talvi yllätti puutarhailijan…

Niin se vaan on, että näin siinä aina käy. Joka vuosi vannon pyhästi, että kerään talteen kaikki tavarat pihamaalta ja puutarhasta. Siis kerään ne ennen lumentuloa, silloin kun ne ovat vielä tunnistettavissa varastoon kuuluviksi esineiksi. Joka vuosi lupaan myös, että korjaan pois kaiken syötävän kasvilaatikoista, siivoan ylimääräiset maatuvat osat pois ja muokkaan mullan valmiiksi kevättä varten. Vaan kuinkas ollakaan, joka vuosi kuitenkin käy niin, että vaikka kuinka on luvannut nuo hommat hoitaa, aina se talvi sitten kuitenkin ”yllättää” ja suuri osa hommista jää tekemättä.

Osa kaalikasveista asustaa vieläkin kasvilaatikoissa, ensilumi yllätti puutarhailijan ja sinne ne jäivät jäätyneinä. Tänään tosin olisi suojakeli, ihan lämpöasteitakin eli voisi vähän raivata paikkoja, mutta täällä nyt kärsitään taas motivaation puutteesta.

Parsakaali kukki sinnikkäästi lokakuun lopulle asti. Ikinä se ei suostunut itselleen tyypillisen näköisiä kukintoja tekemään, kukat olivat sellaisia kummallisesti hajasijoitettuja ryppäitä, joista sitä ei parsakaaliksi kyllä olisi tunnistanut. Sinne se jäi talvehtimaan kasvilaatikkoon. Ruusukaalit ehtivät tehdä peukalonpään kokoisia kaaleja. Niistä nyt sitten ei ollut mihinkään, eli korjaamatta jäivät nekin. Oli harvinaisen huono vuosi, täytyy vaan toivoa, että ensi kasvukaudella menee paremmin.

Kelit eivät ole parantuneet pätkääkään sitten kesän ja syksyn. Työmatkat ovat olleet täyttä tuskaa, milloin on ollut liukasta milloin liian märkää eli vettä jään päällä. Tuo tie, jota puolet matkasta ajelen, on varsinainen serpentiini. Pahimmista paikoista ei juuri ajellessa kuvia saa, mutta jokunen napattiin kun tuossa miehen kanssa eilen tehtiin pikku lenkki, palattiin kotio kaupoilta kiertotietä. Ei meinaan mies uskonut, että tie on siinä kunnossa kun se on. Hollannikas vaan ei voi näitä suomalaisia keliolosuhteita tajuta, vaikka täällä pitkään asunut onkin. On nääs enimmäkseen noita pääteitä ajellut, eli ihan on uusi tuttavuus sellainen pikkutie, jota ei juurikaan kunnossa pidetä. Ei sitten napannut siitä kimuranttisimmasta osasta kuvaa - taisi pitää molemmin käsin penkistä kiinni, sen verran tärähtäneitä kuvia tuo otti.  Mutta oli siellä yksi kuva melko suorasta osuudesta kuitenkin.

Harmi vaan, että suurin osa jääosuudesta oli jo ehtinyt sulaa ja hiekkaakin oli jo saatu tielle eli ei ihan pahimpia paikkoja nähnyt. Mutta löytyi sieltä sentään sellaistakin pätkää, missä näkyi selvästi millainen luistinrata se voi olla. Kovasti on itsevarmaa tuo mies - kyllä hän kahdeksaakymppiä tällä tiellä talvellakin ajaisi. Joopa joo, muistutin sitten varovasti, että kumpikohan meistä on parempi talvikuski.. ja jos minä en aja kuuttakymppiä kovempaa, tuskin siihen pystyisi hänkään.
Syksyllähän tuota tietä oli tosiaan ihan ilo ajella. Pysähdyin joka aamu ihastelemaan järvimaisemaa ja katselemaan vesilintuja. Tähän aikaan vuodesta maisema on jo ihan erilainen. Nähtävää tosin on vieläkin.

 
Maisemasta huomaa, että järvellä on jossain vaiheessa käynyt aikamoinen puhuri.

On laineet lyöneet melko pitkälle rantaviivalle. Jossain kohti ihan tielle asti. Ja kylmääkin on ollut, kun on vesi sitten jäätynyt mitä kummallisempiin muotoihin.

Rantakivikkoon on muodostunut mielenkiintoisen näköisiä muodostelmia.

 
Ja osasta oli tullut ihan nättejä jääkukkia. Noita tuollaisia ottaisin tuohon pihaankin, ovat ihan kauniita.